Kutsuvieras, Savon Sanomat28.5.2017, Koivisto, Kekkonen jame

Seppo Julkaisut

 

Presidentti Mauno Koiviston ulkopolitiikasta on näinä aikoina kirjoitettu analyyseja eikä se arviointi hevin lopu.

 

Niin se on ollut Urho Kekkosenkin jälkihistoriassa. Hänen kuolemastaan on kulunut yli 30 vuotta, mutta kirjoja ja kirjoituksia väsätään vuosi toisensa perään.

 

Valtiollisten johtajien päätehtävää, ulkopolitiikkaa ja sen tuloksia, on kohtuullista katsoa ensisijaisesti kulloistenkin historiallisten olosuhteiden valossa ja vasta toissijaisesti tämän päivän mittatikulla.

 

Presidentti Koivisto oli murrosaikojen johtaja; kylmä sota päättyi, Neuvostoliitto romahti, syntyi Venäjä, Baltian maat itsenäistyivät, Saksat yhdistyivät, ja Euroopan yhdentyminen jatkui.

 

Valtiomiestaidot mitataan murrosaikoina: Suomen asema on osattava järjestää kaikin puolin turvalliseksi. Presidenttimme ovat onnistuneet siinä testissä. Nytkin on meneillään murros.

 

Koiviston 12 vuoden mittainen presidenttikausi jakautuu myös ulkopoliittisessa katsannossa kahtia.

 

Ensimmäinen kuusivuotiskausi oli ”kaikessa olennaisessa” jatkumoa Paasikiven ja Kekkosen puolueettomuuspolitiikalle ja eritoten idänpolitiikalle. Koiviston kiteytys ”hyvät suhteet naapureihin” kertoo ulkopolitiikan ytimen. Suomen puolueettomuuspolitiikka sai Neuvostoliitonkin hyväksynnän (Gorbatshov vuonna 1989).

 

Toinen kausi oli varsinaista murrosaikaa. Suomen ulkopolitiikassa siihen reagoitiin kuitenkin niin, että Venäjä- suhde pysyi keskeisenä. Suomen liittyminen Euroopan Neuvostoon oli ensimmäisiä näkyviä Koiviston askelia länteen. Yya- sopimuksen lopettaminen ja Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisten artiklojen mitätöiminen sekä EY- hakemuksen jättäminen jatkoivat Suomen asemoimista uuteen aikaan.

 

Koivisto on kertonut muistelmissaan, että EU jäsenyyden hakeminen oli turvallisuuspoliittinen valinta. Niin ajatteli moni suomalainen tukiessaan kansanäänestyksessä vuonna 1994 Suomen liittymistä EU:n jäseneksi.

 

EU onkin turvallisuusyhteisö, mutta ei sotilasliitto. Melkein kaikki EU-maat ovat myös sotilasliitto Naton jäseniä. Se, mitä kaikkea Lissabonin sopimus turvallisuuden kannalta loppujen lopuksi tarkoittaa, on vielä ainakin osittain avoin.

 

Suomi yhdentyi Kekkosen aikana Efta- ja Eec-vapaakauppajärjestelyillä länteen pitkin askelin. Se onnistui osittain Kekkosen idänsuhteiden ansiosta. Koivisto puolestaan hyödynsi historiallisen murroksen avaamia mahdollisuuksia.

 

Suomi tunnettiin puolueettomuuteensa nojaavana sillanrakentajana idän ja lännen välillä. Huipentuma sillanrakentamisessa ja Kekkosen uralla oli vuoden 1975 Ety- kokous Helsingissä. Myös Koivisto toimi isäntänä Washingtonin ja Moskovan johtajien tapaamisissa.

 

Sillanrakentaminen oli aiempien vuosikymmenten ulkopolitiikkaa eikä se ole merkityksetöntä tänäänkään. Suomen ja Ruotsin puolueettomuuspolitiikka vakautti sotien jälkeen Pohjolan turvallisuuspoliittista asetelmaa niin, että se sopi niin lännen kuin idänkin turvallisuusetuihin.

 

Ei olisi lännen eikä Venäjän etu 2010- luvullakaan se, että Pohjolan ja Itämeren alueen vakaus ja tasapaino horjuu. Sotilasliittoon kuulumattomien Suomen ja Ruotsin tiivistyvä yhteistyö on omiaan vakauttamaan aluettamme.

 

Suomi tähtää ulko- ja puolustuspoliittisilla ratkaisuillaan siihen, että se ei joudu sotilaallisen konfliktin osapuoleksi ja että sen aluetta ei käytetä vihollisuuksiin muita vastaan.

 

Koivisto korosti pienelle valtiolle tärkeää ”kansallista liikkumatilaa”. Tästäkin ulko- ja turvallisuuspoliittisesta ajattelutavasta on sukeutunut käyttökelpoisia säikeitä meidän aikaamme, Niinistön presidenttiaikaan.

 

Ulkopolitiikassa on jatkumoja.  Presidentti Niinistön kiteytys Koiviston siunaustilaisuudessa helatorstaina on osuva: ”Koiviston kauden lopputulema oli, että Suomi on tiiviisti Euroopassa ja lännessä säilyttäen samalla tasapainoiset ja tasavertaiset suhteet itään”.

 

Seppo Kääriäinen

VTT, kansanedustaja