Kutsuvieras, Savon Sanomat 29.7.2018, Koko Suomi asuttuna?

Seppo Julkaisut

 

Vastakkainasettelu roihahtaa julkisuudessa herkästi, kun puheeksi otetaan ”Helsinki – maakunnat”- asetelma.

 

Näin kävi, kun Yle julkaisi viime maanantaina Taloustutkimuksella teettämänsä mielipidekyselyn koko maan asuttuna pitämisestä.  Neljä viidestä suomalaisesta katsoo, että valtion velvollisuutena on pitää koko Suomi asuttuna.

 

Vettä myllyyn lisäsi Taloustutkimuksen tutkimuspäällikön tohtori Juho Rahkosen kommentti, että suomalaiset ovat huolissaan alueellisen eriarvoisuuden kasvusta ja että eliitti toimii päinvastoin kuin kansa tahtoo.

 

Viikko onkin jauhettu sitä, onko Suomen asuttuna pitäminen mahdollista ja järkevää vai ei. Vastakkainasettelu pelmahti liekkeihin niin kuin maastopalo rutikuivassa metsässä.

 

Suuriäänisimmät nostivat itse kehittelemänsä mörön ”koko maan asuttuna pitämisestä” maalitauluksi ja ampuivat sen seulaksi.

 

Ei kukaan vakavissaan tarkoita paluuta 1950- luvun kyliin tai asutusrakenteeseen. Suurin osa maastamme on ollut aina asumaton ja pysyy semmoisena.

 

Kaikkien alueiden elinvoimaa tarvitaan, jotta Suomi kokonaisuudessaan pärjää ja pystyy vastaamaan yllättäviin kriisitilanteisiin. Se onnistuu pääkaupunkiseudun, maakuntakeskusten, seutukaupunkien ja maaseutualueiden työnjaolla ja yhteistyöllä.

 

Työntekijöitä ja asutusta palveluineen tarvitaan vahvasti siellä, missä ovat luonnonvarat, raaka-aineet, niiden hoito ja jalostaminen ja missä esimerkiksi matkailu laajenee.

 

Pääkaupungin oikea kilpailusarja on Euroopan tai maailman liiga, ei kansallinen areena. Sen menestys on koko Suomen etu- ja myös toisin päin. Maakuntien pääkaupungit ovat alueidensa vetureita. Niiden elinvoima perustuu yliopistoihin, koulutustarjontaan ja suurelta osin ympäröivään maakuntaan. Monet seutukaupungit puolestaan ovat vientiyritysten, koulutuksen, satamatoiminnan ja energiatuotannon keskuspaikkoja. Ruoka, energia ja vesi sekä puuraaka-aine tulevat maaseuduilta. Ja se vaatii tekijöitä – koko maassa.

 

Elinvoimaisuuden vaalimisessa kannattaa edetä neljällä tavalla. Ensinnäkin alueiden – niin kylien kuin kaupunginosienkin – omatoimisuus, yhteistyökyky ja verkottumistaidot muodostavat perustan. Kittilän Kelontekemän kylä on mainio esimerkki aloitteellisuudesta ja yhteishengestä: teemme itse yhdessä, kun apua ei muualta tule.

 

Toisekseen on otettava huomioon talousnobelisti Bengt Holmströmin kommentti eduskunnassa 29.3.2017: ”…sitä tapaa, millä yksityinen sektori toimii, ei voi suoraan kopioida julkisen sektorin tai valtion toimintaa”.

 

Valtion on oltava läsnä koko maassa, kun puhutaan oikeuden käytöstä, poliisista, puolustusvoimista ja palo-, pelastus- ja turvallisuusjärjestelmästä. Kattava verkosto ei horjuta valtion taloutta. Jos näin ei olisi, se kaataa kansalaisten uskon oikeus- ja hyvinvointivaltioon.

 

Kolmanneksi valtion ja julkisen vallan on järjestettävä sosiaali- ja terveyspalvelut sekä koulutus niin tasavertaisesti kaikille suomalaisille kuin mahdollista. Tämä on hyvinvointivaltion ydintä.

 

Ja neljänneksi; valtion velvollisuutena on huolehtia asumisen, työntekemisen ja yrittämisen tasaveroisista edellytyksistä Suomessa.  Kysymys tällä hetkellä on ennen muuta liikenne- ja tietoliikenneyhteyksistä sekä ammatillisesta koulutuksesta.

 

Pohjois- Savon vientituloista 2/3 syntyy Kuopion ulkopuolella; esimerkiksi ”Iisalmen ihmeen” taustalla on seudullisen yhteistyön lisäksi hyvin toimiva ammatillinen koulutus ja kotiseutuun sitoutunut yritysjohto.

 

Vastakkainasettelu ”Helsinki- maakunnat” voi sopia poliittisen pelin välineeksi, mutta vastuullisuutta se ei ole. Aluekeskustelussakin tarvitaan enemmän kypsyyttä ja kaikkein vähiten tahallista väärinymmärtämistä.

 

Alueiden kehittäminen rakentuu kunkin alueen luontaisiin vahvuuksiin. Niillä kaikilla on omanlaisensa tärkeä tehtävä koko Suomen elinvoimalle ja turvalliselle tulevaisuudelle.

 

 

Seppo Kääriäinen

Ministeri. Kansanedustaja.