Savon Sanomat/ Kutsuvieras 21.10.2018, Suomalainen malli

Seppo Julkaisut

 

 

Ruotsi kipuilee uuden hallituksen muodostamiseksi. Vaaleista on yli kuukausi eikä uutta hallitusta ole näköpiirissä.

 

Moderaattien Ulf Kristersson luovutti, ja Työväenpuolueen Stefan Löfven yrittää vuorostaan muodostaa hallituksen.  Blokkirajan ylittäminen suomalaiseen tapaan olisi historiallinen liikahdus.

 

Ruotsin politiikassa on voimakas poissulkemisen henki. Puolueet vannoivat ennen valtiopäivävaaleja, että ruotsidemokraatit eivät kelpaa hallituskumppaneiksi ja että sen puolueen kanssa ei tehdä sopimuksia.

 

Saksassa liittokansleri Merkelin asema on käynyt tukalaksi. Hänen johtamansa CDU:n sisarpuolue baijerilainen CSU ja sosialidemokraatit kärsivät osavaltiovaaleissa musertavan vaalitappion, kun taas Vihreät ja Vaihtoehto Saksalle rynnivät voittoihin.

 

Muuallakin Euroopassa ns. populistipuolueet ovat menestyneet parlamenttivaaleissa.  Populistipuolueet horjuttavat perinteisiä hallitusasetelmia. Perinteiset vankat puolueet ovat helisemässä.

 

Suomen hallituspolitiikassa on toimittu viime vuosikymmenet toisilla periaatteilla kuin länsinaapurissa. Meillä on ollut vallalla ns. kesyttämisperiaate: myös populistit ja aikoinaan kommunistit on vedetty vastuuseen, jos kansa on niin vaaleissa tahtonut.

 

Vuoden 2015 hallitusratkaisussa Timo Soinin johtamat perussuomalaiset astuivat toiseksi suurimpana puolueena hallitukseen. Vaalivoitto ja kansan valtakirja kantoivat hallitusvaltaan.

 

Mutta jo 32 vuotta aiemmin tehtiin historiaa: vuonna 1983 Kalevi Sorsa veti monien yllätykseksi vaalimenestyjän SMP:n hallitukseen kahdella ministerillä.

 

Ja pari vuosikymmentä hallituspaitsiossa ollut kokoomus tuli paraatiovesta hallitukseen vuonna 1987 ja onkin ollut sen jälkeen enemmän hallituksessa kuin mikään muu.

 

Vuonna 1966 kansandemokraatit ja kommunistit osallistuivat hallitusvastuuseen; eduskuntaan oli muodostunut vasemmistoenemmistö.

 

Voidaan puhua yli 30 vuoden ikäisestä suomalaisesta hallitusmallista: yksikään puolue ei ole etukäteen ennen vaaleja poissuljettu hallitusvallasta, ja vaalitulos ratkaisee hallituspohjan.

 

Kesytystaktiikka on toiminut: populistipuolueet ovat kantaneet vastuunsa täysimittaisesti, mutta ovat samalla menettäneet kannatustaan ja jopa hajonneet.

 

Suomalainen malli on saanut paljon myönteistä aikaan. Olemme monella mittarilla maailman kärkimaita; poliittinen vakaus on merkinnyt turvallisuutta ja yhteiskuntarauhaa.

 

Uuden enemmistöhallituksen muodostaminen vuoden 2019 keväällä voi olla tiukan takana Suomessakin. Uuden hallituksen on pystyttävä ylittämään hallituksen ja opposition raja, sillä hallitus joutuu ratkaisemaan 2020- luvulla poikkeuksellisen visaisia kysymyksiä.

 

Suomessa on poliittinen perinne, että hallituksen ja opposition raja ylitetään erityisesti ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Se on vaatinut paljon kärsivällistä keskustelua niin, että laaja yhteisymmärrys on syntynyt. Toivottavasti perinne jatkuu olletikin, kun uuden hallituksen ja eduskunnan vastuulla ovat miljardiluokan asehankinnat.

 

On muitakin isoja yhteistyökysymyksiä. Työllisyysasteen nostaminen ensin 75 ja sitten 80 prosenttiin vaatii poikkeuksellista yhteistyökykyä. Ei riitä, että asioita tehdään paremmin; on tehtävä parempia asioita.

 

Ilmastotavoitteet puolestaan vaativat yli hallituskausien ulottuvan suunnitelman energia-, metsä-, asunto-, liikenne – ja maatalouspolitiikassa.

 

Tärkeiden tavoitteiden lista jatkuu. Ainakin sosiaaliturvan ja perhevapaiden uudistaminen, koulutus peruskoulusta yliopistoihin, tutkimus ja tiede, liikenneväylien rahoitus sekä tasapainoinen aluekehitys edellyttävät pitkäjänteistä yhteistä käsitystä.

 

Hallituksen ja opposition kesken olisi paikallaan hakea jopa uusia yhteistyömuotoja.

 

Suomalaista mallia kannattaa vaalia. Maa tarvitsee rohkeita yhteistyömaakareita.

 

Seppo Kääriäinen

Ministeri. Kansanedustaja.