Maaseudun Tulevaisuus, On osattava päästää irti

Seppo Julkaisut, Uncategorized

 

Kerroin julkisuuteen 13.8.2018 vetäytyväni politiikasta vuoden 2019 keväällä: en ole ehdokkaana eduskunta- enkä muissakaan vaaleissa.

 

 

Luopumispäätös on aina henkilökohtainen ratkaisu. Jokainen päätyy siihen omilla perusteillaan, joihin sivullisilla ei ole nokan koputtamista.

 

Tulin politiikkaan sattuman kautta vuonna 1970, keskustapuolueen kokeman katastrofaalisen vaalitappion jälkitunnelmissa.

Ajattelin tehdä politiikan tutkimus- ja suunnittelutyötä vain tovin, sillä mielessä oli jatkaa opiskelua ja tutkimustyötä Helsingin Yliopistossa tähtäyksessä väitöskirja.

 

Ne suunnitelmat menivät tuolloin mönkään.

 

Olen ollut kuusi kertaa aikeissa jättää politiikka vuosien 1970 ja 2015 välillä. Kerron näistä luopumisyrityksistä taustoineen kirjassani, jota värkkäilen kevään mittaan.

 

Politiikan jättäminen ja eduskuntatyöstä vetäytyminen on meikäläisen tapauksessa oikeastaan vain luonnollista.

 

Kun ikää on 71 vuotta, työrupeamaa 49 ja eduskuntatyötäkin 32 vuotta, vetäytymistä ei kannata empiä eikä kummastella.

 

Moni muukin pitkähkön uran vääntänyt jättää eduskunnan tänä keväänä. Monet luopuvista kuuluvat ns. suuriin ikäluokkiin. Lähes kaikki suurten ikäluokkien naiset ja miehet ovat poistuneet työelämästä ajat sitten. Nyt on tullut poliitikkojen vuoro väistyä. Kaikki loppuu aikanaan: työ, politiikka ja elämä.

 

Suurten ikäluokkien väistymisestä ei tule ongelmia politiikkaan eikä puolueisiin, vaikka ehkä kokemusosaaminen vähäksi aikaa vähenee. Käy pikemminkin niin, että kilpailu avautuvista paikoista nostaa esiin uusia voimia, joita politiikassa kipeästi tarvitaan.

 

Puhutaan ulkomaisiin esimerkkeihin viitaten kokemuksen hyödyntämisestä valtakunnan asioiden hoidossa ja puolueenkin pohdinnoissa. Sukupolvien kierto kuuluu elämään kuten ylisukupolvinen ajattelukin. Riippuu puolueesta ja ns. konkarista itsestään, syntyykö luontevaa ja hyödyllistä yhteistyötä aktiivikauden jälkeen. Siitä on myönteisiä ja kielteisiä esimerkkejä. Suomessa ei ole kokemusosaamista hyödyntävää kulttuuria.

 

Kokemuksesta tiedämme, että luopuminen ei ole kaikille helppoa ja että on myös ikäviä esimerkkejä epätoivoisesta rimpuilusta.

 

Valtioneuvos Johannes Virolainen jätti aikoinaan politiikan tyylikkäästi. ”Kansanvalta on puhunut, pulinat pois”, rauhoitteli 66- vuotias Virolainen puoluekokousväkeä, kun hän hävisi keskustapuolueen puheenjohtavaalin Väyryselle vuonna 1980. Virolainen oli viimeisen päälle kansanvallan miehiä. Hän sai hyvityksen seuraavana vuonna Kuopion puoluekokouksessa, kun valittiin puolueen presidenttiehdokasta.

 

Virolainen vaikutti arvovallallaan siihenkin, että keskustapuolue yhtenäistyi 1980-luvun puoliväliin mennessä. Hän antoi tukensa seuraajilleen ja myös heidän presidenttipyrkimyksilleen – niin Väyryselle kuin Ahollekin.

 

Mutta on niitä katkeriakin luopumisia – henkilöihin sen tarkemmin menemättä. Väheksymättä kenenkään henkilökohtaisia kykyjä ja ansioita on kuitenkin paikallaan muistuttaa siitä, että näidenkin ura on kehkeytynyt puolueen antamilla mahdollisuuksilla ja hyvinkin konkreettisella tuella. Tämä näkökulma näkyy unohtuvan.

 

Moni eduskuntatyöstä vetäytynyt on jatkanut ”jäähdyttelymielessä” maakunta- ja kuntapolitiikassa. Kyllähän ex- kansanedustaja on parhaimmillaan erittäin suuri voimavara minkä tahansa kunnan asioiden hoidossa. Joillekin tällainen asteittainen luopuminen on sopiva ratkaisu.

 

Päästän irti aktiivisen politiikan – keskustaa myöten. Siirryn tarkkailijaksi. Kirjoittaminen on meikäläisen tapa vetäytyä.

 

Seppo Kääriäinen

Ministeri. Kansanedustaja.