Kutsuvieras, Savon Sanomat 3.3.2019, Pääministeri

Seppo Julkaisut

 

Pääministerin asema Suomen politiikassa on vankka vuosien 2000 ja 2012 perustuslakimuutosten ansiosta. Hän johtaa Suomea.

 

Presidentti Koiviston aikoinaan liikkeelle sysäämät uudistukset ovat vahvistaneet eduskunnan ja pääministerin asemaa ja vastaavasti vähentäneet presidentin sisäpoliittista vallankäyttöä.

 

Ulkopolitiikka on oma asiansa. Presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa hallituksen kanssa. Presidentin ja pääministerin yhteistyö korostuu muutenkin; ja hyvinhän se on sujunut myös Niinistön ja Sipilän aikana.

 

Pääministeri johtaa Suomen EU- politiikkaa. Se on pääministerin tehtävistä niitä tärkeimpiä, kun ottaa huomioon EU:n merkityksen jäsenvaltioilleen ja laajemminkin.

 

Pääministerin johtoasema on merkinnyt myös sitä, että eduskuntavaaleista on kehkeytynyt 1990- luvun alusta lähtien pääministerivaalit.

 

Puolueet valitsevat puheenjohtajansa korostetusti pääministerinäkökulmasta. Puheenjohtajan on pystyttävä pääministerin alati vaativampiin tehtäviin, myös kansainvälisillä areenoilla.

 

On makuasia määritellä, mistä lähtien Suomessa on käyty pääministerivaaleja. Viimeistään vuoden 1991 eduskuntavaalit olivat sellaiset. Silloinen oppositiopuolue keskusta teki niistä pääministerivaalit.

 

Kokoomuksen ja demareiden puheenjohtajat Suominen ja Paasio olivat ilmoittaneet jatkavansa sinipunayhteistyötä myös Holkerin hallituksen jälkeen, jos vaalitulos sen sallii. Tuore kasvo, televisiokeskusteluissa kunnostautunut keskustan uusi puheenjohtaja Esko Aho mursi sen kaavailun.

 

Paavo Lipponen oli demareiden pääministeriehdokas vuosien 1995, 1999 ja 2003 vaaleissa. Hän onnistui kaksi kertaa, kolmatta ei. Keskustan Anneli Jäätteenmäki kaatoi Lipposen vuonna 2003.

 

Ehkä selkeimmät pääministerivaalit pidettiin neljä vuotta sitten: Sipilä haastoi Stubbin ja Rinteen ja voitti. Keskusta rakensi vaalistrategian Sipilän vetävän imagon varaan.

 

Pääministerin tärkeimpiä tehtäviä on huolehtia hallituksensa toimintakyvystä. Kolmen ja useammankin puolueen enemmistöhallitus ei ole helppo johdettava. Hallituspuolueiden tavoitteiden yhteensovittaminen on pääministerin käsissä. Hän ei voi vetää kotiinpäin ainakaan niin paljon, että se vioittaa hallituksen toimintakykyä ja yhtenäisyyttä. Se hermostuttaa pääministerin omaa puoluetta. Pääministerin tasapuolisuutta syynätään tarkoin.

 

Pääministeri puolustaa hallituksensa politiikkaa eduskunnan edessä. Näkyvimmin se tapahtuu hallituksen kyselytunnilla torstaisin. Hänen on tilanteen niin vaatiessa puolustettava yksittäisiä ministereitäkin; siinä joutuu venymään.

 

Monet pääministerit ovat toimineet myös puolueensa puheenjohtajina. Moninkertainen pääministeri Kalevi Sorsa kutsui pääministeriyden ja puheenjohtajuuden yhdistelmää ”miehentappohommaksi”. Jos pääministeri joutuu valitsemaan kahden hatun välillä, käteen jää pääministerin hattu. Päinvastaisesta järjestyksestä seuraa ongelmia ennemmin tai myöhemmin, pääministeripuolueen tappioksi.

 

Mutta onhan niitä poliitikkoja astunut pääministerin saappaisiin myös puoluejohdon ulkopuolelta. Harri Holkeri on viimeinen sellainen vuosina 1987- 1991 ja Mauno Koivisto sitä ennen vuosina 1979-1982.

 

Myös kuuden viikon päästä pidettävät vaalit ovat pääministerivaalit. Mielipidetutkimukset ovat mitanneet pääministeriehdokkaiden suosiota. Viimeisimpiä järjestyksiä on ollut: Haavisto, Orpo, Rinne ja Sipilä. Kolmella näistä on ministerikokemusta, yhdellä pääministerikokemusta.

 

Antti Rinne palasi toissapäivänä julkisuuteen politiikan keskuspaikoille. Hän on gallupeiden perusteella vakavasti otettava pääministeriehdokas. Rinne on sulkenut nykykeskustan ja -kokoomuksen pois hallituskaavailuistaan.

 

Suomen EU- puheenjohtajuus alkaa heinäkuun alussa. Opetteluaikaa ei ole.

 

Suomi tarvitsee lujan pääministerin.

 

Seppo Kääriäinen

Ministeri. Kansanedustaja